Mennyt taas vähän aikaa kun viimeksi päivitellyt blogia.... Sorry!

No kuulumisia sitten: Ostakaa joku vähän käytetty Pyramiiti narttu ja vielä vähemmän käytetty Picardiili uros; suorastaan kotiinkanto hinnalla....  Kotiin ei jää kuin Mummon kulta mein Hartsa, jolla joku tolkku edes joskus... Ei vaan; kyllä nää kaks hanua saa tänne jäädä, ei olis reilua ketään muuta niillä rasittaa...

Tästä tämä siis lähti; mie olen taas aloittanut painontarkkailun ja tein itselleni iltapalaksi kaksi "voikeipää": valkosipulituorejuustoa ja itse(Mummo)tehtyä punajuurisalaattia. Käänsin selkäni hetkeksi ja toinen leivistä oli kadonnut. Sivusilmällä näin kuin Ester luikahti olohuoneen puolelle. Hyökkäsin perään kuin savannin kissapeto ja sain Essun kiinni. Sen kun punajuurisalaatit tursuivat partakarvojen välistä, leuat olivat niin tiukasti kiinni ettei meinannut auki saada. Kun lopulta sain suun auki ja pelastettua osan leipää (osan Essu nieli vauhdissa), oli tietenkin punajuurisalaattia myös olohuoneen matolla.... Ja se kun on niin helposti puhdistettavissa tämä punajuuri...  

Jäi sentään toinen leipä, onneksi.

Hörö on ollut varsin riivattu kun olen tehnyt pitkää päivää ja hypännyt kokouksissa jne. jne. Eli herra ja hidalgo on joutunut leikkimään takapihalla Mummon kanssa tippaa tai hippaa.. Ei ole ollut ihan riittävästi liikuntaa Picardiilille...

Tänään sitten lähdettiin oikein teholenkille: suuntana umpihanki! Voi kiesus mikä vauhti ja meteli kun herra irroitteli ihan tosissaan. Sen verran se on yksinkertainen ettei tarvitse kuin sanoa: käys kattoos! Ja taas mentiin umpihanki pölisten. Tätä se jaksaa tehdä vaikka maailman tappiin.

Kun lompsimme kotiinpäin tuli vastaan isäntänsä kanssa pikkukoira, joka rouskutti ihan raivona. Rocco meinas vastata mutta muisti, että siitä ei hyvä seuraa ja tyytyi vain äijäilemään rintarottingilla ja häntä kaarella... Pikkukoiran isäntä ei edes yrittänyt hiljentää omaa koiraansa!  Eikö nyt vois jotain tapoja pieneltäkin vaatia? Lähinnä isäntää näytti vaan naurattavan.

Hetken jo ajattelin, että päästän Roccon käskyn alta ja annan osallistua raivoamiseen ihan sydämensä pohjasta. Meinaan se on aika hulppea näky kun Picardiili loikkii ja karjuu... Olisiko setä sanonut, että miulla on sitten hirveän vihainen koira? Todennäköisesti, koska näiden imbesillien mielestä äänen volyymi = vihaisuuden määrä. Kun ei ymmärretä sitä omaa mussua niin ei sitä voi ymmärtää muitakaan koiria, voi voi!

Mie  vielä joskus lähden Roccon kanssa piruuttani lenkille sellai, että Roccolla on metallinen kuonokoppa päässä. Kuonokoppa yleensä saa aikaan flexin pikakelauksen, kadun toiselle puolelle siirtymisen ja sen ettei kukaan soittele poskea (tämä siis testattu jo Arttu vainaalla ja se oli sentään "vaan" collie eli viksu lassie). Ja sitten annan Rocoon tanssia koko kahden ja puolen metrin nahkahihnan verran zumbaa miun ympärillä.... Ja sen jälkeen voinkin vain  todeta, että olen vähintäänkin yhtä idiootti kuin nämä muut koiranomistajatkin. Onneksi täällä blogissa voipi turvallisesti uhota ja suunnitella kaikenlaisia epäkelpoja käyttäytymismalleja. Ilman, että täytyy sitten enää livenä niitä toteuttaa...

Mummon kulta mein Hartsa järjesti miulle korkeimman omatassuisesti tänään ihanan työpäivän. Hää aamulla hyppäs liito-oravana syliin kun tein lähtöä ja toinen etutassu osui kasvoihin poskeen ja siitä sitten ripeä liuku kaulalle. Arvatkaas mimmoinen naarmu miulla oli????? Vielä iltapäivällä näki mihin kynnet oli osuneet. No, olinpahan katu-uskottavampi töissä ja onneksi ei ollut lapsipotilaita ....