Alkuviikosta tuli tieto, että Esterin yks sukulaispoika, kaukainen tosin mutta kuitenkin lähti Sateenkarisillalle. Ja eilen poistui toinen kaveri samaan osoitteeseen : (

Se aina vaan muistuttaa siitä, että näiden nelijalkaisten elämä on lyhyempi kuin meidän ja se luopuminen on NIIN kauheaa... Olo on omistajalla hirveä; lopullisen päätöksen tekeminen on kauheaa. Milloin on oikea aika, onko päätös oikea, koska se on peruuttamaton. Ja kun päätös on tehty, olo on kuin murhaajalla, vaikka ei olisi mitään syytä tuntea syyllisyyttä...

Näissä molemmissa tapauksissa päätös on ollut ainoa oikea, vaikka se ei sitä itse päätöksen tekoa helpota tippaakaan...

Ei kun tsemppiä jäljelle jääneille!!!