Olen aina tiennyt, että luonteellani olen hankala ihminen; helposti raivostuva ja turhankin kiihkeä. Ja kostonhimoinen! Siinä mielessä kuin hämähäkki verkossaan, että maltan rauhassa odottaa tilaisuutta laittaa "puntit tasan", joskus jopa vuosia... (metsämies, joka uhkasi Roccoa haulikolla melkein neljä vuotta sitten; odota vaan, kuittaan kyllä )

Tämä pohjustus tuli vaan viikonlopun sattumuksista. Taas on yksi koira polo kateissa. Lähti lauantaina hirven perään, eikä tullut takaisin. Sitä ollaan koko viikonloppu haettu metsästä isolla porukalla. Paistettu makkaraa katoamispaikalla niin, että kaikki vaatteet haisee savulle ja paistuvan makkaran haju tökkii..

Niin, koiran omistaja soitti apua ja neuvoja ja luuriin vastasi henkilö, joka on sosiaalisilta kyvyiltään täysin impotentti. Harmi! Siinä kohtaa ajattelin (kuuntelin siis hävyttömästi puhelua korva luurissa kiinni), että tälle tyypillekin tekisi terää maanpinnalle palautus...  Tässä kohtaa en ryhdy Nemesikseksi (koston jumalatar, jollette tiedä) vaan varmasti jossain kohtaa elämä opettaa.... Ja ihan ilman meikäläisen apua...

Olen siis viettänyt reipasta ulkoilma elämää koko viikonlopun. Onneksi lauantain paukkupakkasten jälkeen eilen oli suorastaan lämmin... Lauantai-iltana kun lähdin metsästä näytti auton pakkasmittari -27.5 C. Eilen laski jo reilusti alle kymmeneen miinukseen.

Tänään tuntuu siltä, että olen ollut ns. jalan päällä koko viikonlopun. Väsyttää, kolottaa ja päätä särkee... Ja tietysti hätä siitä, että saataisiin karkulaiset kiinni (meillähän on täällä nyt kaksi kadonnutta koiraa, joita etsitään )

Töiden jälkeen siis suunta kohti metsää, toiveikkaana...