tai sitten ei... Nimittäin pikku pikku picardiili.

Kotioloissa herra ja hidalgo Hörökorva on aivan mahdottoman simppeli, tietysti kun tuntee elikon. Mutta tottiskentällä se on mallia kivireki, siis parhaimmillaan. Ja pahimmillaan se on umpikuuro kenguru.

Maastoreeneissä se on sitten taas ihan eri koira. Motivoitunut tekemään hommia muttei kuumene kuin hellakoukku. Edes peräänajoihin haussa, ei tarvitse ottaa koirasta kiinni. Kyllä sen nuppi kestää odotella lupaa ihan rauhassa turhia hötkyilemättä. Ja luvan saatuaan lähtee kuin hauki kaislikosta... Ei ongelmia.

Samoin jäljellä erittäin maltikas, joku voisi sanoa että täysin vietitön. Mutta ellei tunne rotua niin voisi sitä niinkin kuvitella... Kuitenkin hommaa tehdään koko ajan. Kait se on vähän nykyajan trendi, että koiran pitää "saunoa" tehdään sitten mitä vaan. Parasta  on jos läähättää ja tuijottaa silmät killillään ja piipaa ja steppaa etujaloillaan ( mulla ei oma hermorakenne kestäis...).

Tälläinen sfinksi sopii miulle loistavasti. Vähemmälläkin reuhtomisella pääsee perille. Tietysti myös on asetettava itselle ne realistiset tavoitteet; mikä sitten on perille kenellekin. Toiselle se on maailmanmestaruus jossain lajissa, toiselle riittää kun koira tekee hyvän luoksetulon ja meille se on jotain tältä väliltä....

Tämä vilosoohvinen vuodatus johtuu siitä kun Lemmikkipalstalla Picardiileista kyseltiin ja miekii sinne kirjoittelin. Niin a vot, loppui kirjoittelu ja ehkä myös mielenkiinto rotua kohtaan...

Mutta mie lähen tästä tottistelemaan ettei totuus unohtuisi